Suolaamot - kalan säilytys

Lindvikin ranta Karunassa. Kuvassa näkyy suolaamon kiskot ja kalastaja August Livala istuu tynnyrin päällä vasemmalla.

Suolaaminen ja kuivaaminen ovat olleet kalan ainoita säilöntämenetelmiä ennen sähkön keksimistä. Kaloja kuivattiin varsinkin keväisin kalliolla ja talojen seinustoilla ja kuivattu kala jauhettiin eläinten rehuksi. Tilapäisesti kalaa toki säilytettiin jääpalojen seassa kuljetusten yhteydessä, mutta silloin kun kalaa tuli runsaasti, tämäkin oli mahdotonta. Omiin tarpeisiinsa kalastavilla oli lisäksi kalarannassa puusta tai verkosta tehtyjä sumppuja, joissa eläviä kaloja säilytettiin muutamia päiviä. Suomukalat kestivät elävinä sumpussa toisin kuin silakka, joka ei elänyt sumpussa. Elävien kalojen kuljetukseen käytettiin myös sumppuveneitä. Silakkasaaliit olivat runsaimpia keväisin kutuaikaan, mutta maukkain ja halutuin silakka saatiin kuitenkin kesän jälkeen.

Nuotalla käytiin öiseen aikaan, jolloin kala liikkuu enemmän ja saaliin kanssa tultiin varhain laituriin. Laiturissa odottivat perkaajat, sillä kalat piti käsitellä välittömästi. Perkaajina toimivat usein naiset ja lapset ja perkaajia kerättiin kauempaakin kylältä. Kesänuotan veto vaati 10 henkeä ja talvinuotan veto n.20 henkeä ja useita hevosia, joilla nuottaa kuljetettiin ja vedettiin väkipyörien avulla. Kalan perkaajiakin oli parhaimpina kalapäivänä 20 henkeä, joten kalastus työllisti paljon väkeä. (Paras perkaaja Naima Vuorimaa perkasi 18 nelikkoa päivässä eli yli 500 kg). 

Kalan suolaamoita oli Karunassa 5, mutta toki kaloja suolattiin joka taloudessa. Vanhin suolaamo oli Svartholmassa Kontion suolaamo, joka toimi vuoteen 1949. Suurin suolaamoista oli Lindvikissä, August Livalan kotirannassa. Suolaamo oli perustettu jo v.1926, mutta 30-luvun alussa Turun Kala osti sen ja laajensi rakennusta, koska tuolloin tuli runsaita kalansaaliita ja vanha rakennus kävi ahtaaksi. Uusi suolaamo takasi kalastajille varman vastaanottopaikan myös hyvinä kalavuosina. Turun kalan suolaamoon saivat muutkin kalastajat tuoda saaliinsa. Silakat kaadettiin ensin nelikkoihin mittausta ja tilitystä varten. Nelikot tyhjennettiin rannassa odottaville perkaajille. Perkauksen jälkeen kalat huuhdeltiin ja työnnettiin tämän jälkeen laatikoissa kiskorataa pitkin ylös suolaamorakennukseen. Suolaamossa kalat kaadettiin ensin isoihin tiinuihin eli ammeisiin niin ison suolamäärän kanssa, että osa suolasta jäi sulamatta. Kalat tiivistettiin tiinuihin ja päälle laitettiin painoksi kiviä. Viikon tai parin päästä suolaantuneet kalat pakattiin tiiviisti pienempiin säilytystiinuihin. Näissä tiinuissa kalat lähtivät myyntiin laivalla tai autoilla.

Kalarannoissa oli usein myös turkiseläinten tarhausta, sillä turkiseläimet pystyivät parhaiten hyödyntämään kalan perkeet. Lindvikin rannan kalanperkeet kuljetettiin kuitenkin Piikkiöön turkistarhalle. Myös kanat ja siat pystyivät syömään perkeitä, mutta tätä pyrittiin välttämään, etteivät liha ja munat tulleet liikaa kalan makuisiksi. Kalastajien sivuelinkeinona oli Karunassa usein omenapuiden kasvatustakin, sillä myös omenapuiden ja viinimarjojen juurille leviteltiin fosforipitoista kalajätettä.

SUOLAAMOITA: Krooka Steningen lähellä, Orgsaari Meri-Rantalan lähellä, Lindvikin eli Livalan suolaamo, jonka Turun Kala osti ja Svartholmassa Kivelän suolaamo, joka toimi Kontion suolaamona sekä Karjalan Kalan omistama Muurisen suolaamo Österöötä vastapäätä. Karjalan kala toimitti sauvolaista suolasilakka rintamamiehille sodan aikana.

Muistelua vanhan suolaamon edustalla keväällä 2020. Kuvassa Juha Hellström ja Reijo Alho.