Kalastus sauvolaisten elinkeinona

Nuotan paikkausta, tervausta ja nostoa. Kuvissa esiintyy mm. August Livala, Emil Hellström ja Kustaa Kivilä poikiensa kanssa. 

Kalastus on ollut merkittävä elinkeino Sauvon ja Karunan alueella ja mitä kauemmas ajanlaskussa mennään, sitä tärkeämpää se on ollut. Rautakaudella (noin 1000 vuotta sitten) Sauvon maa-alasta suurin osa oli veden alla ja vain mäennyppylöillä harrastettiin alkeellista viljelyä ja karjanhoitoa. Pääasiallinen ravinto saatiin kalastuksella matalista merenlahdista.

Vuoden 1540 maakirjaan on merkitty peltoviljelyn määrä, mutta veroäyrien määrään vaikuttivat kuitenkin kalavedet. Suurimmat veromäärät peltoalaan nähden olivat Lemmisissä ja Orgsaaressa, kun taas pienimmät verot olivat sisämaassa. Kalastuksen lisäksi myös karjatalous oli voimaperäisempää rannikolla. Tämä saattoi johtua siitä, että rantojen ruovikkoa kerättiin lehmien ruuaksi talvikaudeksi ja kesällä karja käyskenteli rannoilla järviruokoa eli ”kaislaa” nautiskellen.

1500-luvulla kala oli tärkeä myyntitavara ja sauvolaiset laivurit veivät tuolloin Tukholmaan myytäväksi silakkaa, voita ja humalia. Varsinaisten kalastajien edeltäjinä toimivat kruununkalastajat, mm. Turun linnan kalastaja Paimion lahdella. 1400-luvulla annettiin ensimmäinen laki kalavesien omistusoikeuksista. Kalavesien hallinta perustui maanomistukseen ja kalarantaa hallitsi se, jonka maat ulottuivat merenrantaan. Ulompana merellä ja asumattomilla saarilla saivat muutkin kalastaa, mutta maanomistajalla oli silloinkin oikeus ensimmäiseen nuottasaaliseen. Kalapaikoista syntyi usein riitoja ja tappeluita jäällä ja yritettiinpä niitä ratkoa käräjilläkin.

Kalastus tapahtui aluksi verkoilla, rysillä sekä avoveden aikaan myös nuotalla. Pääasiallinen saalis oli silakka, mutta myös lahnaa, säynävää, kuhaa, ahventa ja siikaa sekä haukea pyydettiin. Talvinuottakalastus alkoi vasta vuonna 1897. Talvinuotan vetoon tarvittiin parisenkymmentä miestä.

Kalastus oli monille pientilallisille ja torppareille tärkeä tulonlähde. Kalastus tapahtui yleensä kotivesillä, mutta joskus lähdettiin turskan pyyntiin viikonkin pyyntimatkoille. Nuottakuntaan kuuluminen edellytti osallistumista nuotan tekoon ja ylläpitoon. Pyyntivälineitä tehtiin itse kotona ja paikkailtiin talvisin. Kukin nuottakuntaan kuuluva teki nuottaan oman pätkänsä, nämä sitten yhdessä punottiin isoksi nuotaksi. Nuotat, verkot ja rysät tehtiin pellavalangasta ja niitä jouduttiin pesemään ajoittain vahvassa suolavedessä. Kerran vuodessa ne myös tervattiin upottamalla tervapataan. Pitäjän parhaat kalavedet olivat Karunassa, Peimarin rannoilla ja lahdissa. Kartanoilla oli omat kalavedet ja palkattuja kalastajia tähän työhön. Pienempien talojen alueella kalavedet oli jaettu peltohehtaarien mukaan ja saaliskin jaettiin hehtaarien ja talon hankkimien pyyntivälineiden perusteella. Isommilla taloilla oli palkattuna myös kalastajia.

1800-luvun kalastuksen taloudellisesta merkityksestä ei tiedetä, mutta kartanoiden perunkirjoituksista on selvinnyt, että esim Steningen kartanossa oli 1800-luvun alussa yksi suomukalanuotta, neljä silakkanuottaa ja 12 ahvenverkkoa, purjeilla varustettuja veneitä oli neljä, sekä lisäksi sumppuvene kalan kuljetusta varten. Näillä kalaa kuljetettiin Turkuun ja joskus kauemmaksikin. Potkuverkko tuli uutena välineenä käyttöön 1800-luvun lopulla sekä vuonna 1897 talvinuotta Haanniemen kylään.

Vuonna 1915 perustettiin uusi nuottakunta Lindvikiin, jonka nuottakuninkaana toimi kalastajatorppari August Livala. Augustin isäkin oli ollut kalastajatorppari, joka oli maksanut vuokransa Kullan taloon kaloina. Augustin jälkeen kalastusta jatkoi hänen tyttärensä ja tämän puoliso sekä tämän jälkeen Juha Hellström jo neljännessä polvessa. Juhalla on ollut viisi silakkarysää sekä verkkoja näihin päiviin asti. Haanniemen nuotat toimivat nuottayhtiön kautta. Yhtiön osakkaina oli alkuun 16 osakasta ja yhtiö osti Helsingistä uuden nuotan. Kalat kuljetettiin aluksi reellä Turkuun myytäväksi. Nuotta saatiin jo ensimmäisen vuoden tuloilla maksetuksi ja palkkaakin miehet saivat itselleen, mutta seuraavat vuodet olivat huonoja kalavuosia ja talvi 1924 jäi kokonaan väliin, sillä jäät olivat tuona vuonna liian heikkoja kalastukselle.

Karunassa toimi kaikkiaan 4 nuottakuntaa, joista toiset vain lyhyen ajan. 1930- luvun merkittävin ammattikalastaja Karunassa oli Kustaa Kivilä sekä hänen poikansa Eino. He ostivat Paraisilta toisen nuotan. Kivilä osti myös linja-auton, jolla hän kuljetti nuottaväkeä Karunaan ja kalaa myyntiin. Kalavesillä oli taloudellista arvoa, sillä kalavesiä huutokaupattiin pitäjänrajoista välittämättä ja eniten tarjoavat saivat parhaat pyyntipaikat. Talvinuottakalastus loppui 1930-luvulla, mutta kesänuotan veto jatkui ja lisäksi keväisin ja syksyisin kalastettiin verkoilla ja rysillä. Isorysiä oli Karunassa 14. Kerrotaan, että sotavuosina kalastajat saivat keväisin lomaa rysän laittoa varten ja kotona olevat naiset ja lapset kokivat näistä saalista. Rysän paikoilleen asettelemiseen tarvittiin 3-4 miestä. Tärkein pyyntikala 1930-luvulla oli edelleen silakka, joka perattiin ja suolattiin usein paikan päällä ja myytiin myöhemmin. Myös kuhaa, ahventa ja lahnaa tuli noina vuosina hyvin. Siika puolestaan oli hävinnyt. Kalastus jatkui vielä sodan jälkeenkin, mutta kalastajien määrä väheni, eikä nuottien paikkaamiseen pystytty enää keskittymään samalla tavoin.

Sauvossa ja Karunassa on ollut pitkin rannikkoa kymmenittäin verkko- ja koukkukalastajia esim. Sarapistossa Högmanit, Ampolan lähellä Taivulat ja Järviset, Ruonalla Rouvari jne. Pääasiassa nämä kalastivat suomukalaa, mutta jossakin määrin myös silakkaa. Kalanvälittäjät kiersivät kalastajien luona keräämässä kalat myyntiin ja toimittivat niitä Helsinkiin asti. Lindvikin rannassa asusti kalanvälittäjä Holm, joka autollaan toimitti kalastajille kaupungista tavaraa ja saattoi tuoda kalanperkaajiakin tullessaan.

Kalastus sivuelinkeinona on säilynyt ja verkkokalastajia on ollut näihin päiviin asti. Kalastus on ollut hyvä sivuelinkeino pientilallisille. Sauvon vauraus ja iso kirkko perustuvat pitkälti meren antimiin.

Kalastaja Erik Stenroos korjaa rysää Sauvon museolla 1980-luvulla.